Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia…
No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi. Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani, jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana — ynnä monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla kuusi.
Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan — sen saman asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.
Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat. Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.
Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan, kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta? Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa, juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan vielä kaikki, mitä meillä on.
Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä, että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa perästä lippuluukulle — nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua odottamaan rauhassa!
Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.
Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä tuhkarokko viime keväänä.
— Mutta, hyvä äiti — sanoin minä lohduttaen — vastahan kello on puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että saamme ajaa takaisin kotiin.
— Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.