— Minun kieseissäni — sanoi hän — on tilaa kahdelle, hankin toiset Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää sitten kaupunkiin.
— Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti, jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.
— Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot, oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein ylellistä minulle.
— Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.
Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia kymmenettä.
Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.
6. YÖMAJA.
Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä teillä.
— Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.
— Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen valtavasta uunista.