— Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi ylisillä.
— Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?
— Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava pöytään.
— Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?
— Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?
— En juuri, mutta… Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole hyvin omituinen seppää kohtaan … minä tarkoitan tuota vierasta herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa kaikkien vierasten tähden.
— Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.
— Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee…
— Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt edestakaisin ullakolla.
— Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana. Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.