— Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?
— Minä tarkoitan… No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä. Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin. No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin. Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.
— Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä…? Ei, se on mahdotonta.
— Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä, jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?
— Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt lakkaamatta ovensa suljettuna.
— Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä. Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni? Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken — se muotokuva on poissa, paikka on tyhjä.
— Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.
Äiti … seppä on paroni Oton poika.
— Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni
Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.
— Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?
— Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.