Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan. Äidillä saattoi olla omat syynsä … olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista epäluuloa… Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen. Kuunnella, vakoilla … hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta tahdoin päästä.

11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.

Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja kummastelimme vierashuoneessa.

Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen, silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme, "kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt yhtäkään taistelevista mielipiteistä.

Herra Damm sanoi:

— Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä, kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä voimaksi. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta, vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu, vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä, mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan, mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.

— Mahdollista kyllä — vastasi äiti nyrpeänä — mutta jos te, herra Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen voimasta.

— Minä tarkoitan — jatkoi seppä — ettei kenenkään tulisi olla niin nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa, vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään. Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun, kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä pilkataan ihantelijain nimellä.

— Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.

— Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä nyt on kielletty.