— Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle? Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut Austerlitzin päivää.
— Minä kadehdin teitä, madame, siitä, että katsotte noita muistoja kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin usein hätiköimällä tehtyjä, madame. Hämähäkistäkin saadaan silloin kotka.
— Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.
— Niin, madame, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita vangittiin Café Danemarcissa, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden, vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella Cavaignacin johdolla.
Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.
— Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.
— Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.
— Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.
— No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.
— Hm … sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.