— Kaikkea.
— Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?
— Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan kello kuudeksi.
— Jouluaamuksiko?
— Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat vaikka sytyttää tulen olkiin.
Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina rakastanut. Ne ovat niin kaukana — satojen tuhansien penikulmien ja miljoonien vuosien päässä — ja kuitenkin voi tunnustaa niille salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius, tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta. Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha — mene vain!
— Augusta! — Se oli äidin ääni.
— Minä tulen, äiti!
— Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.
Minä riensin sisään — ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin unissani. Hän aikoo lähteä!