Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.
— Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. — Minä pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys, mutta eihän ilosta kuole.
Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid, Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.
Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke, jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"
Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke suurelle tarjottimelle sulamaan.
Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.
Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?… Ei, vaan Malla Södergren, joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää väen tupaan.
— No, Malla? kysyin minä.
— No, Augusta? kysyi hänkin.
— Mitä luulet?