— Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm — huomautti äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen — saattaa pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.
Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan — sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen — ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti ensimmäiseksi:
— Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!
Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä. Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen kotelon ja kotelosta — sormuksen puolikkaan!
Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä tädin virkoamaan.
— Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. — Voi, ystäväni, miksette sanonut sitä ennen?
Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten onnellista, miten onnellista!
Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.
— Juo, sanoi hän, juo!
— Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!