Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun, kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden uneen.
— Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän suunniltaan. — Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan tunne, joka on ollut kaikkialla … joka on syntynyt vähän joka paikassa … joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja — antakaa anteeksi suorapuheisuuteni! — jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan…
Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan?
Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.
— Herra Damm! viittasi täti.
Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.
— Serkku Jeanette — jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi sanomattoman hyvin — serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.
— Sangen mielelläni, madame. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.
— No niin, sanoi täti:
— Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti; hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa, jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka ääressä he syntyivät.
Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa, koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson — se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin — kieltäytyi kauan suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.