Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier — se oli ranskalaisen nimi — täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa, prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen puolisonsa surullisesta elintavasta.
Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä, että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin hänen voi tuntea, uutta äidiniloa… Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?
Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.
Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja "äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli kuningatar Fredrikan poika hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa … siis hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki … se valtasi mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.
Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni. Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa minä taas olin täydessä tajussani.
— Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti vilustuin portailla…
— Ajattelematon lapsi … sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai päällysvaatetta, torui äiti. Malla … ole hyvä ja anna mamselille kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.
— Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni katselijana.
— Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.
Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti jatkoi: