— Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä Damm.
Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä istuimellaan.
Täti jatkoi:
— Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan, tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, grand'maman'iksi, eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja prinsessain nukkena … silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen, kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen. Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin. Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi puolalaisena maanpakolaisena.
Seppä nyökäytti päätään.
— Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku — jatkoi täti, hyväntahtoisen ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen — lienevät kaikki lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan. Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.
Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti, tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä grand'maman nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi — ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen, porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista, mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.
15. MIRABEAU TÄTI.
Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, mustalainen, prinssi, pappi… Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.
— Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!… Vastoin suunnitelmiani satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain sattumalta tietää tuon myöhemmän nimen, jota paroni Otto luultavasti ei tahtonut muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.