— Herra Damm — virkkoi täti heltynein äänin — jos elämämme tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni, kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin oli se korkeamman voiman sallimus… Augusta, jos voit jo niin hyvin, että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus on siinä näkyvissä.
Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin, seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:
"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä kuka ei rakastaisi sinua? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite Mr Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45, ainoa osoite, jolla kirje enää löytää minut. Ma vie à toi. O."
— Koska nuo rivit jäivät lukematta — jatkoi täti suruisesti — ei paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin, toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa 1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän onkaan maksanut minulle!
— Mutta — jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä, joka oli hyvyyttä tulvillaan — älkäämme turmelko surullisilla muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan vieressä — tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?
Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin muiden — miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa menettämisen — ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois Gripsholmasta — silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän, kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo kadottaneen kaikki…
— Ymmärrättekö nyt — sanoi täti — miten oli mahdollista, että hänen majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis nainen tuolla morsian?
— Hyvä rouva — puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen — ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja … teidän tyttäressänne Augustassa?
— Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja hämillään.
— No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!