— Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva, jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan — mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte…
Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien takomisesta…
Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.
— Herra Dammille on — sanoi hän — tämä medaljongi paljon kalliimman arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään, joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan tarjotun muiston. Minä tarkoitan: hänen vaimonsa.
Constance … minä en pyörtynyt … äiti ei kalvennut… isä ei hypähtänyt paikoiltaan … me emme olleet samassa mielentilassa kuin Hamlet nähdessään kummituksen … me katselimme vain tätiä sanomattoman kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman nähtäväksi!
Hänen vaimonsa!
Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen, jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta täti ehti ennemmin.
— Sallikaa, herra Damm … sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä heti tultuanne?
— Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa — vastasi seppä vähän hämillään — en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa mitätöntä itseäni.
— No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin — levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni toiselle … niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan rouva Clairelle.