— Rouva Clairelle!
— Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?
— Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.
— Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea, hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?
— Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin mamseli Augustan silmissä…
— Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.
— Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar…
— Olkaa niin hyvä! — Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.
— Minun tarkoitukseni — jatkoi seppä — ei ollut lähteä sanomatta terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä rakas…
— Mutta, alkoi äiti.