— Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan hänkin sen saanut; jos hän olisi sen ostanut, niin se olisi ollut aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.
— Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin — oikaisi täti — eikö niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis vastaan joululahjan?
— Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.
— Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.
— Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.
— No — keskeytti täti hilpeästi — minä sanon kuten entinen rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"… Herra Damm perustaa suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne. Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.
Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, — vahtimestarin, varkaan, ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.
— Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!
— Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain, vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:
— Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä! Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.