Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle urhoollisen Akilles nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet oppineella Makaon nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa mahtavana majurina.
Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä — siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin ulkopuolella — siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura, samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin — siihen aikaan kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ———sen osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.
Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien kumppanien, seniorien ja civisten kanssa.
Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän saakka pikku kaupunki — ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys, ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren. Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista hiljaiseen lepolaan, Mon repos'hon, juhlasalin viereen. Sen lisäksi oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.
Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä "vanhaa, hyvää aikaa".
Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä sinne punssia.
Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia, joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, calidariumiin, jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa. Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka "Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin "vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon", "Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.
2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.
Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839 saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää. Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin" yksityisenä puutarhana — huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana, että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja, joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon torppareilla.
Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu. Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään mahdotonta?