— Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. — Minä puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä. Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen lahjansa.
He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri — pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli kreikaksi kirjoitettuna 20:s päivä maaliskunta 1820.
Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri oli varmaankin ollut jonkun naisen.
— Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. — Minä en todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.
— Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen, ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului käännettynä seuraavasti:
"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule, olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."
Ei mitään nimeä alla.
Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän mieleensä.
— Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.
— En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että luutnantti S. — teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä … laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja… vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa … vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.