Riemun ruususet taimi ei konsana
mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas
karkoittaa…
Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan, ja hyvää yötä toivottaen erottiin.
9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.
Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.
Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie, kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.
Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi; hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä, jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.
— Vinsentti — sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet huoneeseensa ja riisuneet takkinsa — sinäpä vain et ole utelias. Ethän ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin kummallisella tavalla.
Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen. Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät. Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki muut asiat haihtumaan mielestä.
Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.
— Saanko minäkin tietää salaisuuden, o rex mundi, oi sinä maailman kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. — Lyönpä vetoa, että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.