— Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?

— Nukutaan!

— Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi jotakin … jotakin odottamatonta … täytyy toisen olla kummankin sijassa.

— Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!

— Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.

— Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.

— Hyvää yötä, Aallonhalkoja!

Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.

Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot — kilpailu — riemusaatto — Suomen kruunu — kohtaus vuorella — Pitkänsillan kahakka — hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman tuottamuksen luulosta — sen uhkaavien seurausten ajattelemisen aikaansaama levottomuus — ystävän uhraus — hänen oma itsensä ilmaisu — mustasukkaisuuden tuskat — ensi lemmen kuihtuneet ruusut — ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta, ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet! Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!

Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä, hänen vanhempansa — niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää. Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia — miten kaunis olikaan hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos — ei, hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva sitä koko elinaikansa.