Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää aikaa hukata.

Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan, onnelliseen iltauneen.

Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas. esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista ja kolme neljännestä.

Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa, joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat myöhäisistä juomingeistaan.

Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi kaksitoista.

Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja, jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa, vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.

Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen; heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien, soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä, laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.

Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne heti virheellisesti ruotsiksi.

— Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa.

Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.