Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:
— Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.
— Varminta olisi kuitenkin … väitti tulkki; mutta hänen herransa keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka kankeasti ja vähän vaivalloisesti.
— Jos suvaitsette — sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin — menemme sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on teille sanomista.
Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa, kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.
Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.
Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan — milloin iloisia ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta reunustavat enkelsiivet — milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä — milloin taas haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta, kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen… Uni kävi niin eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään huoneeseen vielä unen pöpperössä.
Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin huomasi olevansa yksin.
Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan, palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.
Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.