Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi. Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta, josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella onneton yhdeksän lyönti.
Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa. Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros, joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa, mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi "putkaksi".
Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi portaita myöten oikeuden istuntosaliin.
Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori, kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.
Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan "putkaan".
— Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle: minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö suuttuneena rehtorille.
Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:
— Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.
Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen keskustelun poissaolevasta.
— Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.