— Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.
— Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.
— Entä sitten?
— Valita maan, joka ei hylkää minua.
Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin, jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta, juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.
Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista, jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.
— Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan päävartion luo.
— Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.
— Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi sotaneuvos.