— Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.
— On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen piirrettäkään muuttamatta.
— Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille, lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.
— Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme? kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja hajaantui torille.
— No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.
— Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella, vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.
— Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.
Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi. Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.
Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti, seisahtui ja kuiskasi suruisesti:
— Amelie, se oli seitsenlehtinen!