Lähinnä häntä oli iän puolesta Lambert Severin Björck, yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen, hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin Hiireksi.
Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli kirjoittanut nimikirjaan nimen Vincentius Ek. Hän oli pitkä, solakka nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt, ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat, sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä, suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin cum laude. Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se, toverien kesken hänet tunnettiin nimellä Aallonhalkoja.
Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin — ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät toisiaan puoleensa — emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen toverinsa Hiiri.
3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.
Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen, kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä. Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset, jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan osansa niiden sisällyksestä.
Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen. Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.
Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat, kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin" päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän rannasta.
"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan ylioppilastutkinnosta.
Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:
— Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti alaspäin — ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele… Kas niin, koetas!