— En — sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri — viskaa sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.
Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius, valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.
— Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä kilpailu — vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki — oli tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.
— Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta, jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.
Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla". Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä taistelussa.
Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.
Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin viskannut rahalla.
— Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut ystävälleen Severin Björckille.
— Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.
— Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.