— Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä, vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.
— Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa, vakuutti Hiiri.
— Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse, vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta sanaakaan.
Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty uimaanlähtö tarkoitti.
Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle, sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin" nimellä.
Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä 1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen historia myöskin loppui loistavasti.
Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista, jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle. Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä. Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.
Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä malja Vinsentin kunniaksi.
Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva nuorukaisen koko tulevaisuuden.