Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina. Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä. Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.
Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari, seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön, ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset. Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan näköiseksi.
Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota. Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat olivat sangen arkatuntoisia.
— Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. — Minä pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä, jota en ole koskaan ennen kuullut.
— Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain katsellen rannalla olevia ylioppilaita.
— Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia; se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.
— Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi veteen.
— Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi tyttö lapsellisen luottavasti.
— Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin pojan hukkua ihan silmieni edessä?
— Hyvä täti, onhan Severin siellä!