— Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.
— Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta nyt on Vinsentti toisella rannalla.
Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen venäjää.
— Hän se on! sanoi lyhyempi mies.
— Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.
— Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos tällä kertaa olen erehtynyt.
— Todista!
— Minä seurasin jälkiä aina sieltä — tiedäthän — Simferopolin kautta Moskovaan — Moskovasta Pietariin — Pietarista tänne — Helsingistä ———iin — sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt; kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra, tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!
— Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua omaksesi.
— Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?