— Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin aamupuoleen.
— Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla tarpeen.
— Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.
Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.
Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois, itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.
5. LUPAUKSEN MALJA.
Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi. Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili. Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.
Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.
Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku toisteli ilkkuen:
Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,
Vuoret, te turvaajat vapauden!