"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen sen…!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" — "Maamme"-laulusta ei vielä ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta, lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen: "Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"…

Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison" — se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.

Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.

Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen vieressään seisoi Vinsentti.

— Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. — Minä etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.

— Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.

— En — sanoi Aallonhalkoja — nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!

Severin nousi.

— Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti hän miettiväisenä.

— Kysy, mitä emme ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.
— Tule, Severin, vannokaamme … elää tai kuolla, samapa se, mutta
vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!
Emmekö ole ylioppilaita?