— Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.
— Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan kirkkaimpaan valoon.
— Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava historiassa niinkuin hänen.
— Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin tai Humboldtin.
— Tehkäämme liitto keskenämme…
— Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!
Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.
Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna — elossa tai kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole kuullut, laulavansa…
— Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan klassillisen Homeros-nimen.
— Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili viattomaan maailmaan.