Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:
— Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein ihmetyttänyt itseänikin, mutta fata trahunt nolentes[5] Minun mieleni teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania… Minä olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?
Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta, kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme … ei sanaakaan kasvitieteestä. Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.
— Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.
Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta. Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden merkityksen.
Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan vaunuilla kaupungin ympäristöön.
— Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti. Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja ystäviä.
Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.
— Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori tyttö. — Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"… Ei, anteeksi … siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi… Mutta emmehän me menekään Kaisaniemeen?
— Emme — sanoi isä hymyillen — me menemme Säästöpankille.