Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin, ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!
— Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.
— Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.
— Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen, huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. — Muita — lisäsi hän — sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.
— Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle niemekkeelle, joka voisi olla huvipuistona, mutta oli jäänyt variksenpesäksi.
— No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.
— Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. — Koeta, Viktorine; minä lupaan sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.
— Tuonne ylikö?
— Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.
Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.