— Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain
Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.
— Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine, jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä nimesi että luonteesi eräältä, joka… Mutta miellyttääkö sinua näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello kahden ja kolmen välillä aamulla… Käykö mielesi pahaksi? Anna anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta. Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta … minä taidan jäädä yksin yhtymäpaikalle.
14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.
— Anteeksi — sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli huomaamatta tullut aivan lähelle — eikö minulla ole kunnia puhua tehtaanomistaja Björckin kanssa?
Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla, arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat, selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä, sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.
— Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.
Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen keskiväliä, ja lausahti:
— Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!
Sanoitteko niin, herra patruuna?
— Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen nähneensä miehen.
— Mitäkö tarkoitan? Hm … on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta … mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan uskalsimme nimittää — ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan — Hiireksi.