— Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa, saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet, paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä, lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.
Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:
— Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi petollisten ystävien tähden.
— Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi, jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava, pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan saarnannut hovissa.
— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.
— Niin, se kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään historiallisista tiedoistaan. — Mutta, katsokaas, hän olikin toisen kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä, vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas tänne — sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin — ja toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret; mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.
— Mutta — sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin kyytimiehelleen — mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen kappalaisen hoidettavana?
— No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.
— Käyvätkö ihmiset kirkossa?
— Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne nimittäin, jotka käyvät.