2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.
Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän virkahti taas:
— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti naimisissa.
— Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika, joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta, suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.
— Mitä rovasti sanoi siihen?
— Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia, ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä, nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi… Pysy tiellä, hevonen!
— Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?
— Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla, saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä. Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.
— Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?
— Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias, mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan äitinsä kaltainen.