— Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?
— Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin, joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia, tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs vanha jahtimestari — maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin, joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat? — hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia, vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa — ja sitten patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana — ei, yö silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella — istuivat kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä? Maisteri vain nauraisi.
— Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri naurattaisi.
— Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan. Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!… Mihinkä lopetinkaan? Niin, rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas — joka mennä vuonna menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa — istui puolinukuksissa salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään…
— Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.
— Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.
— Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.
— No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa…
Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:
— No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.