— Nimeni on Durin … neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin hyvin kuin taidan..

— Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?

— Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen, ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra maisteri on arvattavasti perheellinen mies?

— En, mamseli, olen naimaton.

— Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa. Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.

— Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.

— Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni, mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta hauesta.

— Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.

Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:

— Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee rauhaa työssään.