Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet yllä.
— Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen korvaansa.
Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän mietti, oliko hän oikein valveilla.
— Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me tarvitsemme sinua. — Kuka sinä olet?
Lapsi nosti varoittaen sormensa.
— Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä…
Ja samassa se katosi.
Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen keittiökamarista.
Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.
Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja päässyt pakoon.