Oliko kirjasto siinä?
Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli kylliksi riittävä.
Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.
— Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta? mietti nuori pappi itsekseen. — Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!
Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä kauneimpia valkoisia metsiä — solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt hopeasta Frans I:n kilpeen.
Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi mielensä lapsekkaan iloiseksi.
Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa, ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin. Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.
Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo nähdäkseen, kuka urkkija oli.
Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä — varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.
Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo — hirren katto, tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään päin ja nukkui sikeästi.