Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.
Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto, kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.
Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni, mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa, kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.
Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan, kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.
Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen, viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen kaaria mahtavan miehen edessä.
— Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät miehet; minulla on vieraita odottamassa.
Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria. Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden virkaveljensä vastaan.
— No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin, kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?
— Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani. Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa…
— Hm, hm … luuletteko niin?