— Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!
Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.
— Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota. Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan — ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen — he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!
— Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen — sanoi Stjernkors — jos luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla. Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.
10. JOOSUAN KERTOMUS.
— Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi. Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata. Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua; ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää. Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja…
Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista päätänsä.
— No niin — hän jatkoi irvistäen — kukaan muu ei tuntenut minua kuin Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan … ja hän on ainoa äitimuorini, nähkääs maisteri … eihän minusta kukaan muu koko avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink' kaunis, luonto, oot!"… Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto rinnassain!"… Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni, eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen. Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta rovastiko siellä taaskin kujeilee.
— Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.
— Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä… Ja sitten, kun sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin, nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman vangeista….