Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.
Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.
Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen rakentuen…
Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi, vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen, katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä, ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa Johanneksen todistuksesta.
Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen kuin suuri, määräämätön vainio — tietääkö hän, että nyt on hänen kylvöaikansa, nyt on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua, ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti, siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla…
Ostakaa aikaa!
12. SAARNAN JÄLKEEN.
Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach, jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret (hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta itsensä kylläiseksi.
Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin, naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran pièce de résistance'n, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona, jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-neidit, Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin Åkerströmin mamselit Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain, ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva Rågberg-nimeen.
Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan "seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua, miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle: tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa sivistynyttä miestä seuraelämään.