— Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.

— Osaako se p—u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.

— Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen puoleen. — Sanotaan, että hän olisi — voit panna pellin kiinni, Antti — jonkinlainen herännäispappi, joka — mitä minun pitikään sanoa? — mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! — ei voi istuutua ruoalle lukematta rukousta — huuti, Polle! — ensin tavallisesti ja sitten takaperin.

— On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. — Ei nyt enää ole mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan keskellä valoisaa päivää!

— Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von Holbach, neljänneljättä vanha. — Mutta siinähän on ihan selvät tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut ryövärien käsiin?

— Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.

— Pyydän anteeksi — puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin arvokkaasti — minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi. Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta. Minusta hän oli hyvin mauton.

— Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa sisarelleen Liinalle.

— Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni ratkaisevasti.

Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.