— Minä — virkahti laamannin rouva — höristin koko ajan korviani saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.
— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti. Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri osiin, ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin pois päin. Mies vain paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?
— Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.
— Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus, jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni tulee papilta.
— Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti sanoilla: "arvoisat kristityt!"
— Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia kristittyjä?
— Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua: "kalliit kristityt" — vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä, närkästyneenä. — Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille; vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?
— Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät vaaliin.
— Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin ympärillä. — "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää en ole vielä koskaan kuullut.
— Vieköön p—u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin ovella. — Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat jäätyneet kiinni…