Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta huoahtaen huudahti:
— Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään, hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri — aja ulos Polle, Antti! — kauniista saarnasta!
13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.
Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä, miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut; hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.
Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.
Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui sisään.
Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin, kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta. Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä; kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset, loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin unentapaista, kammottavaa.
Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän näki mitään.
— Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän hiukan kärsimättömästi. — He aikoivat lähettää meidät viime yönä Martoisten metsän torppaan… Mutta torpparin hevoselta katkesi jalka…
Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.