— Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä. — Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä… Hän on puolen penikulman päässä… Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä … kello kolme he aikovat… Tule!
Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun rientäessä ulos.
— Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen päätään nyökäyttäen.
—- Mitä tietä sinä tulit tänne?
— Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes
Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.
Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.
— Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä vaarallista tietään lastenkamariin?
— Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos; minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa. Se syöjätär pelkää pimeätä!
— Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita, vastasi Stjernkors.
— Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa, maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat heiltä heidän vankinsa?
— Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.