Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä. Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen saliin.
14. MURHALUOLA.
Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen tuohivirsuissaan.
He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.
Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan seurana…
Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä, seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että he olivat päässeet matkansa perille.
Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen, myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta. Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa; lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli — siinä synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto. Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa, josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.
Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten läsnäoloa.
Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista, varjomaista porsliinikuvaa.
— Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.